Extaattisia kokemuksia

Minä oli 17-vuotias, kun muutin eteläsuomalaisesta satamakaupungista Helsinkiin. Seksuaalipakolaisena. Kotkassa ei ollut ketään lesboja. Olin silloin muuttaessa 17, eli vielä alaikäinen. Tyttö, joka oli ollut musiikkiluokalla kolmannesta yhdeksänteen luokkaan asti. Pääsin HYKSiin duuniin sairaala-apulaiseksi.

Helsingissä halusin mukaan lesbomeininkeihin. Kyselin, miten pääsisin alaikäisenä Natsalle, kun siellä pidettiin meikänaista kiinnostavia bileitä. Tehtiin suunnitelma, että tule lippuja myymään! Ja minä menin.

En niin tarkkaan muista, että miten päädyin Extaasiin? Oli siitä muutosta jo aikaa silloin. Vaikea paikantaa senkin takia, kun en tuntenut niitä paikkoja nimeltä, kuitenkin opettelin vasta Helsinkiä. Ja olin niin nuori, menin muiden perässä, enkä aina edes tiennyt, että minne olin menossa. Siitä kaikesta on niin kauan aikaa!

Muistan Kahvila Moninaisen. Se kahvila oli Korkeavuorenkadulla. Se oli vain kerran kuukaudessa auki, tarjoilivat teetä ja kahvia. Torajyvän ihmisten lisäksi S oli siellä. S oli hipin näköinen. Hiljanen. Kuunteli tarkkaan ja virkkasi.

Muistan, että kävelin talvella jossain A:n ja S:n kanssa. Annoin heille leikillisesti lumipesuja, sori siitä! Muistan, että meillä oli jotain kokouksia jossain. Linjoilla, Suuressa Illusionissa.

Nehän ne oli ne pääpukarit, A ja S.

Sitten tulikin elämään tämä Kirjakahvila, Uudella Ylioppilastalolla, missä Extaasi piti sitä kahvilaa. Siellä oltiin sitte koko ajan.

Ennen Uutta Ylioppilastaloa tehtiin performansseja asunnoissa ja missä nyt milloinkin. Meritullinkadun naiskollektiivin performanssissa söin raakoja silakoita. S se oli joka ehdotti, että sähän voit tehdä jonkun performanssin, syö vaikka silakoita, jos huvittaa. Minä sanoin, että selvä! Ja hain Hakaniemen torilta silakat. Onneksi ei tullut matoja.

A oli ehkä irtisanottu? Perimmäinen tarkoitus kai oli hämmentää, tehdä jotain ilman ohjausta ja käsikirjoitusta. Kimmat läpsii toisiaan ja yks syö vittu raakoja silakoita.

Silloin kun me maalattiin se Meritullinkatu, se oli protesti.

Muitakin kommuuneja, tai kollektiiveja, oli. Aika monissa se meidän elämäntapa – joka oli todella kollektiivinen – sai vuokranantajat varpailleen. Porukkaa tuli ja meni, ei ollut koko aikaa niin tarkkaa kenellä se vuokralaisen status oli. Kauniaisten naiskollektiivista meidät savustettiin, tai oikeastaan pakastettiin ulos. Kerran heräsin yhtenä talviaamuna siihen, kun joku porasi reikää seinään. Kysyin siltä, että mitä helvettiä sä teet? Että nythän on pakkasta, me jäädytään tänne! Ja se oli, että ”pitäs saada sähköjohto tosta vietyä”. Minä siihen, että onhan tässä noita ikkunoita ja oviakin, että vittuuksä just siitä poraat! Se rakennusurakka aiheutti kyllä monenlaisia vihanleimahduksia. Rakennusmiehet halusivat perustaa taukotuvan meidän kellariin. Lopulta lähdettiin sieltä.

Lontoossa asuin S:n ja muutamien muiden kanssa lesbokollektiivissa, vallatussa talossa, välillä sitten Amsterdamissa. Damissa oli semmonen koira-lauma, joka alko murisemaan kun joku äijä lähesty. Ne koirat haki toisiaan ulos, ne oli kans semmonen kollektiivi. Kävin Lontoossa moneen otteeseen, olin siellä töissäkin, yhessä sellasessa Vegetarian-restaurantissa Sohossa, tiskaajana. Lontoosta muistan hyvin, miten poliittinen se ilmapiiri oli.

Olin mukana perustamassa Chain Reaction-klubia, S:n kanssa Lontoossa. Se oli sellaista rajat ylittävää Extaasin toimintaa. Sinne Chain Reactionille tuli feministejä protestoimaan kyltit käsissä. Ne syytti meitä naisten hyväksikäytöstä. Me oltiin ihan vilpittömästi, että tulkaa mukaan tänne bileisiin, tervetuloa! Seminaareissa puitiin sitten sitä, että mistä on kyse; että hyväksikäytetäänkö me myös mustia ihmisiä, kun meidän toiminnassa oli mukana myös mustia naisia. Muistan yhden Debbie Smithin, mustan naisen, joka yhdessä tilanteessa yritti vakuuttaa ne ”feministit” että se on mukana täysin vapaaehtoisesti. Kuuroille korville taisi mennä.

Sitten kun tulin takasin Helsinkiin niin täällä oli ihanaa. En meinannut uskoa sitä, että mun sen aikanen tyttöystävä odotti minua täällä. Hän tuli vastaan, ja kysyi mitä haluaisin tehdä. Halusin mennä syömään pihvin! Sen jälkeen oli tunne kuin olisin kahlannut polvia myöten asfaltissa. En tajunnu, että olin ollut vegetaristi vuoden päivät.

Nyt kun ajattelen sitä niin en voi tajuta miten olen lähtenyt, kun mulla on ollut kimmakaveri täällä Helsingissä.

***

Muistan monet meidän Extaasin järjestämät bileet Uudella. Välillä yöbileisiin ja muihin oli tulossa ihan helvetisti ihmisiä. En tajua, että miten me saatiin pidettyä ne porukat ulkopuolella. Eihän me mainostaessa tai järkätessä yhtään ajateltu, että entäs jos sinne tulee helvetisti porukkaa – ja sitten usein kävi niin että se koko Uuden ylioppilastalon rappukäytävä oli täynnä meidän bileisiin jonottavia  ihmisiä ja me oltiin siinä ovella että ei tänne nyt voi kaikki tulla.

Suurin osa Extaasin järjestämistä bileistä oli naisille. Joskus sinne tunki ukkoja myös. Me emme olleet mitenkään diplomaattisia niitä pullistelijoita kohtaan, kun me heitettiin ne ulos bileistä. Yhdelle jos toiselle jäpikälle on saattanut jäädä traumat, kun joskus otettiin aika nöyryyttävät metodit käyttöön. Mitäs tulivat sinne pullistelemaan.

Uudella ja Vanhalla ja muuallakin oli erilaisia performansseja, en muista niistä kuin osan. Koko aikaahan en ollut Suomessa.

Se mulla on jäänyt mieleen se Vanhalle tehty performanssi. Meitä oli kaksi naista, meidät maalattiin vesiliukoisella maalilla ensin. Sitten meidät kiinnitettiin katosta roikkuviin lihakoukkuihin, pää alaspäin. Buutseista me roikuttiin, oltiin aika korkealla. Sitä meni sinnekin sitä maalia.

Kaikki Extaasilaiset eivät määritelleet itteään naisiksi. Minusta oli hienoa että myös ihmisiä, jotka eivät ajatelleet itteään naisena, hyväksyttiin sinne meidän joukkoon. Kellään ei ollut mitään semmosta, et ei. Tietenkin siinä oli se, että ne jätkät oli erilaisia, yksikin on mun muistoissa meidän oma Marlene Dietrich. Itekään en oo aina ollut mitenkään varma mun sukupuolesta.

En kokenut että olisin sadomasokisti, en. Yritettiinhän sitä kaikenlaista. Minulle se oli ennemminkin rajun näköisenä olemista. Ymmärsin sitä, siinähän oli se valtapelihomma. Oikeasti mulla ei ollut aikaa edes ajatella sellaisia juttuja. Mulla oli ihan tarpeeksi säpinää muutenkin. Menin paikasta toiseen hormonien ohjaamana.

Ehkä se on ihan hyvä, että minulla hormoniestolääke nyt. Elämä on ihmeellistä, kun ei paneta koko ajan.

***

Siihen aikaan kirjotin runoja. Yksi runokirja on julkaistu: Valkoiset hampaat punaisessa salaisuudessa. Yhdestä sen kokoelman runosta poimittiin nimi Himosta rottiin -lehteen. Runossa oli säe, että ”yöllä raavit himosta rottiin”.

Sen kokoelman tekeminen printiksi on oma tarinansa. Olin käynyt kyselemässä kopiofirmoista, että paljonko maksaisi tehdä tällainen nide. Se oli ihan saatanan kallista, minun tuloilla. Ajattelin jo, että vittu tästä ei tule mitään. Sitten kerroin ahdingosta A:lle.  A oli, että ”ota ne paperit mukaan ja lähetään käymään tuolla”. Minä seurasin A:ta yläkertaan Uudella ylioppilastalolla. Siellä oli useita kopiokoneita. A sano moikat sille jengille joka oli kopioimassa ja sitten minulle, että paperit tänne. Myin niitä sitten Vanhan joulumyyjäisissä. Jostain naistenlehdestä pyydettiin haastattelua, johon en mennyt.

Extaasi merkitsee minulle minun omaa nuoruutta. Se oli tärkeätä aikaa minulle. Rankinta ja parasta nuoruutta mitä kuvitella saattaa! Se on ollut minun elämänkouluni, niin sanotusti. Minun olisi pitänyt silloin opiskella, mitä en tehnyt, niin opiskelin sitten tällä tavalla. Se oli tiukkaa toimintaa. Energiaa oli.

Me kokeiltiin erilaisia rajoja, kaikilla tavoin, että minne asti voidaan mennä. Itse asiassa mehän oltiin ihan jotain sotureita. Nyt kun sitä ajattelee, vuonna 2020, niin sitä tajuaa, että missä on ollut mukana, minkälaisessa liikehdinnässä. Mutta silloin sitä ei suuremmin ajatellut, se vaan tuli tuolta, se täytti tyhjiön, mikä oli. Kerro sinä minulle mikä se tarkoitus oli tässä kaikessa, en minä voi tietää?

***

Susu:

”Olin Extaasissa mukana soturina soturien joukossa. Kirjotin runoja, olin mukana perustamassa klubeja, roikuin lihakoukussa, järkkäsin Suomen ensimmäiset ilmakitarakilpailut – jotka varastettiin patentoimalla konsepti yhdessä yössä. Kaiken tämän lisäksi kirjoitin Julmiin Naisiin – elin Extaasissa. Menin vahvasti musa edellä: soitin ja lauloin Extaasi-bändissä. Extaasin jälkeen on ollu muita bändejä, Surviainen esimerkiksi. Tuon ajan muisteleminen herättää minussa monenlaisia tunteita.”